Rasinkangas esittää rikosvastuuta onnettomuusuhrien yksityisyyttä loukkaavasta kuvaamisesta

Onnettomuuspaikoilla tapahtuva kuvaaminen on noussut poliittiseksi kysymykseksi. Perussuomalaisten poliisikansanedustaja Merja Rasinkangas on jättänyt eduskunnassa toimenpidealoitteen, jossa esitetään hallitukselle toimia onnettomuusuhrien yksityisyyttä loukkaavan kuvaamisen ja kuvamateriaalin levittämisen kriminalisoimiseksi. Aloitteen taustalla on huoli tilanteista, joissa vakaviin onnettomuuksiin joutuneita ihmisiä tai heidän läheisiään kuvataan ilman lupaa ja materiaalia jaetaan edelleen erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Aloite kohdistuu uhrien yksityisyyden suojaan

Rasinkankaan toimenpidealoitteessa on kyse ennen kaikkea yksityisyyden suojasta ja ihmisarvon kunnioittamisesta tilanteissa, joissa ihminen on erityisen haavoittuvassa asemassa. Onnettomuuspaikka on usein kaoottinen ympäristö: paikalla voi olla loukkaantuneita, hätääntyneitä läheisiä, sivullisia sekä pelastus-, ensihoito- ja poliisiviranomaisia. Tällaisissa tilanteissa kuvien ottaminen ja levittäminen voi merkitä uhrille ja omaisille uutta loukkausta jo valmiiksi järkyttävän tapahtuman keskellä.

Aloitteen keskeinen ajatus on, että onnettomuusuhrien kärsimystä ei tulisi muuttaa viihteeksi, uteliaisuuden kohteeksi tai sosiaalisen median sisällöksi. Vaikka kuvaaminen julkisella paikalla on Suomessa lähtökohtaisesti sallittua, oikeus kuvata ei ole rajaton. Nykyinen lainsäädäntö sisältää jo säännöksiä esimerkiksi salakatselusta, yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä ja kunnianloukkauksesta, mutta onnettomuuspaikkojen kaltaiset tilanteet voivat jäädä monimutkaisiksi arvioida. Rasinkankaan aloitteessa esitetään, että hallitus selvittäisi ja valmistelisi täsmällisempiä keinoja puuttua juuri tällaisiin tapauksiin.

Kysymys ei ole tavanomaisesta tapahtumien dokumentoinnista tai viranomaistoiminnan valvonnasta, vaan tilanteista, joissa kuvauksen kohteena ovat yksityishenkilöt hätätilanteessa. Erityisen ongelmallista on materiaali, josta uhri voidaan tunnistaa esimerkiksi kasvojen, ajoneuvon, vaatetuksen tai tapahtumapaikan perusteella. Kun kuva leviää verkossa, sen poistaminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta, vaikka julkaiseminen myöhemmin todettaisiin asiattomaksi.

Sosiaalinen media on muuttanut onnettomuuspaikkojen dynamiikkaa

Älypuhelimet ja sosiaalisen median palvelut ovat muuttaneet tapaa, jolla ihmiset reagoivat yllättäviin tilanteisiin. Siinä missä onnettomuuspaikalla aiemmin keskityttiin avun hälyttämiseen ja turvallisen etäisyyden pitämiseen, nykyisin osa sivullisista saattaa tarttua puhelimeen ja alkaa kuvata tapahtumia. Kuvia ja videoita voidaan jakaa nopeasti laajoille yleisöille, usein ennen kuin uhrien omaiset ovat edes saaneet tietoa tapahtuneesta.

Tämä kehitys herättää vakavia eettisiä kysymyksiä. Onnettomuuden uhri ei yleensä voi antaa suostumustaan kuvaamiseen, eikä hän voi valvoa sitä, miten materiaalia käytetään. Loukkaantuneen, sokissa olevan tai menehtyneen ihmisen kuvaaminen on erityisen arkaluonteista. Myös tilanteessa mukana olevien lasten, omaisten ja muiden sivullisten yksityisyys voi vaarantua.

Sosiaalisen median logiikka palkitsee usein nopeudesta, erikoisuudesta ja järkyttävyydestä. Tämä voi kannustaa jakamaan kuvia ennen kuin niiden seurauksia on ehditty pohtia. Yksittäinen julkaisu voi levitä hetkessä useille alustoille, päätyä kuvakaappauksiksi ja jäädä kiertämään verkkoon pitkäksi aikaa. Uhrille tai tämän perheelle tällainen näkyvyys voi aiheuttaa pitkittynyttä henkistä kuormitusta.

Aloitteen taustalla oleva huoli liittyy myös yleiseen käytöstapojen ja tilannetajun heikkenemiseen onnettomuuspaikoilla. Pelastustyötä tekevät ammattilaiset tarvitsevat työrauhan, ja sivullisten velvollisuus on huolehtia siitä, etteivät he vaaranna itseään tai muita. Kuvaaminen voi viedä huomion pois avun hälyttämisestä, liikenteen varoittamisesta tai viranomaisten ohjeiden noudattamisesta.

Lainsäädännön rajat vaativat tarkkaa harkintaa

Mahdollinen kriminalisointi edellyttäisi huolellista lainvalmistelua, sillä sääntely koskettaa useita perusoikeuksia. Yhtäältä kyse on yksityiselämän suojasta, ihmisarvosta ja hätätilanteessa olevan henkilön oikeudesta tulla kohdelluksi kunnioittavasti. Toisaalta huomioon on otettava sananvapaus, tiedonvälitys ja oikeus dokumentoida yhteiskunnallisesti merkittäviä tapahtumia.

Lainsäädännössä olisi ratkaistava muun muassa se, milloin kuvaaminen olisi rangaistavaa ja milloin kyse olisi hyväksyttävästä toiminnasta. Pelkkä onnettomuuspaikan kuvaaminen kauempaa ei välttämättä loukkaa kenenkään yksityisyyttä, jos kuvasta ei voi tunnistaa uhreja eikä se vaikeuta pelastustoimia. Sen sijaan lähikuvat loukkaantuneista, kuolleista tai tunnistettavista uhreista ovat luonteeltaan aivan toisenlaisia.

Myös kuvamateriaalin levittäminen on oma kysymyksensä. Usein suurin vahinko syntyy vasta silloin, kun kuva julkaistaan tai lähetetään eteenpäin. Lainvalmistelussa voitaisiin arvioida, tulisiko rangaistusvastuun kohdistua erityisesti julkaisemiseen, jakamiseen ja levittämiseen tilanteissa, joissa uhrin yksityisyyttä loukataan selvästi. Samalla olisi varmistettava, ettei sääntely estä journalistista työtä silloin, kun kuvaamiselle on painava yhteiskunnallinen peruste ja yksityisyyden suoja huomioidaan asianmukaisesti.

Rikoslain keinot eivät ole ainoa mahdollinen ratkaisu. Sääntelyä voitaisiin täydentää ohjeistuksella, viranomaisten viestinnällä ja kansalaisille suunnatulla valistuksella. Onnettomuuspaikalla toimimiseen liittyvät perussäännöt ovat yksinkertaisia: hälytä apua, varmista oma turvallisuus, auta kykyjesi mukaan, noudata viranomaisten ohjeita ja vältä tarpeetonta kuvaamista. Lainsäädännöllä voidaan asettaa rajat vakavimmille teoille, mutta kulttuurin muutos edellyttää myös yhteistä ymmärrystä siitä, mikä on oikein.

Viranomaisten työrauha ja turvallisuus korostuvat

Onnettomuuspaikat ovat viranomaisille vaativia toimintaympäristöjä. Pelastajien, ensihoitajien ja poliisien työ perustuu nopeisiin ratkaisuihin, tilannearvioihin ja turvallisuuden varmistamiseen. Sivulliset voivat tahtomattaankin vaikeuttaa toimintaa, jos he tulevat liian lähelle, pysähtyvät vaaralliseen paikkaan tai keskittyvät kuvaamiseen ohjeiden noudattamisen sijaan.

Liikenneonnettomuuksissa kuvaaminen voi aiheuttaa myös uusia vaaratilanteita. Ohikulkijat saattavat hidastaa äkillisesti nähdäkseen tapahtumapaikan tai kuvatakseen sitä. Tämä lisää peräänajojen ja ruuhkien riskiä. Jos kuljettaja kuvaa ajon aikana, hän vaarantaa sekä oman että muiden turvallisuuden. Vaikka Rasinkankaan aloite keskittyy uhrien yksityisyyteen, ilmiöllä on siten myös liikenneturvallisuuteen ja pelastustoimintaan liittyvä ulottuvuus.

Viranomaisten kannalta ongelmallista on lisäksi se, että kuvaajat voivat siirtyä alueille, joilla heidän ei pitäisi olla. Onnettomuuspaikalla voi olla rikkoutuneita ajoneuvoja, vaarallisia aineita, sähköjohtoja, savua, tulta tai muuta välitöntä vaaraa. Uteliaisuus voi johtaa tilanteisiin, joissa autettavien määrä kasvaa. Siksi viranomaisten antamia määräyksiä ja eristyksiä on noudatettava viivytyksettä.

Työrauhan merkitys ei poista tarvetta avoimuuteen ja viranomaistoiminnan valvontaan. Julkisessa vallankäytössä on voitava arvioida viranomaisten toimintaa myös kriittisesti. Aloitteen kannalta olennaista on kuitenkin erottaa viranomaistoiminnan dokumentointi uhrien kärsimyksen kuvaamisesta ja levittämisestä. Rajanveto voi olla käytännössä vaikeaa, mutta se ei poista tarvetta pohtia nykyisten sääntöjen riittävyyttä.

Eduskunnassa arvioitavaksi nousee käytännön toteutus

Toimenpidealoite ei vielä muuta lakia, vaan se on parlamentaarinen keino esittää hallitukselle toimia. Se voi johtaa keskusteluun, selvityksiin tai lainvalmistelun käynnistämiseen, jos aloitteen tavoitteet saavat riittävästi poliittista tukea. Eduskunnassa joudutaan arvioimaan, millainen sääntely olisi täsmällistä, oikeasuhtaista ja käytännössä valvottavissa.

Kriminalisoinnin kohdalla keskeinen vaatimus on laillisuusperiaate: kansalaisen on voitava ennakoida, mikä on rangaistavaa. Siksi mahdollisen uuden säännöksen tulisi määritellä selkeästi suojattava oikeushyvä, rangaistavan teon tunnusmerkit ja hyväksyttävät poikkeukset. Lain tulisi myös soveltua erilaisiin tilanteisiin ilman, että se on liian laaja tai tulkinnanvarainen.

Yksi vaihtoehto olisi säätää erikseen onnettomuus- tai hätätilanteessa olevan henkilön tunnistettavan kuvan ottamisesta tai levittämisestä, jos teko on omiaan loukkaamaan uhrin yksityisyyttä tai ihmisarvoa. Toinen vaihtoehto olisi täsmentää nykyisiä yksityiselämää suojaavia säännöksiä. Lisäksi voitaisiin tarkastella, riittävätkö nykyiset poliisin toimivaltuudet puuttua kuvaamiseen onnettomuuspaikoilla silloin, kun se haittaa pelastustoimia tai vaarantaa turvallisuutta.

Käytännön valvonta olisi oma haasteensa. Kaikkea kuvaamista ei voida estää paikan päällä, eikä viranomaisilla ole aina mahdollisuutta selvittää materiaalin alkuperää. Silti rikosvastuu voisi toimia ennaltaehkäisevästi ja antaa selkeämmän viestin siitä, että uhrien yksityisyyden loukkaaminen on vakava asia. Lisäksi se voisi tarjota jälkikäteisen oikeussuojakeinon tapauksissa, joissa materiaalia on levitetty laajasti.

Keskustelu heijastaa laajempaa muutosta yksityisyyden rajoissa

Rasinkankaan aloite liittyy laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun siitä, miten yksityisyyttä suojataan aikana, jolloin lähes jokaisella on mukanaan tehokas kamera ja julkaisuväline. Julkisen ja yksityisen raja on hämärtynyt, mutta hätätilanteessa olevan ihmisen suoja on edelleen vahva periaate. Onnettomuus ei tee kenestäkään julkista henkilöä, eikä kärsimys poista oikeutta arvokkaaseen kohteluun.

Kysymys koskettaa myös läheisiä. Monelle omaiselle pahin mahdollinen tilanne olisi nähdä perheenjäsenen onnettomuuskuvia verkossa ennen virallista tietoa tai joutua pyytämään tuntemattomia poistamaan järkyttävää materiaalia. Tällaiset tapaukset voivat syventää surua ja vaikeuttaa toipumista. Siksi keskustelu ei ole vain juridinen, vaan myös inhimillinen.

Suomessa on perinteisesti luotettu vahvasti kansalaisten harkintaan ja vastuulliseen toimintaan. Digitaalinen ympäristö on kuitenkin muuttanut tekojen seurauksia. Yhden hetken ajattelematon päätös voi aiheuttaa pysyvän jäljen toisen ihmisen elämään. Lainsäädäntö voi osaltaan vahvistaa viestiä siitä, että toisen ihmisen hätä ei ole julkista omaisuutta.

Aloitteen eteneminen näyttää, kuinka laajaa tukea onnettomuuspaikkakuvaamisen rajoittaminen saa ja millaisia ratkaisuja hallitus mahdollisesti pitää toteuttamiskelpoisina. Riippumatta lainsäädännön aikataulusta keskustelu nostaa esiin perusasian: onnettomuuspaikalla tärkeintä on auttaa, antaa tilaa ammattilaisille ja kunnioittaa niitä, joiden elämä on juuri muuttunut peruuttamattomalla tavalla.