Ranskan tuore ehdotus eurooppalaisen ydinasepelotteen laajemmasta poliittisesta ja sotilaallisesta yhteydestä on herättänyt Suomessa uuden keskustelun siitä, millaista yhteistyötä ydinasevallan kanssa voitaisiin tehdä Nato-jäsenyyden oloissa. Pääministeri Petteri Orpon toivoma tiiviimpi yhteistyö voisi käytännössä tarkoittaa ennen kaikkea tavanomaisilla aseilla toimivien joukkojen tukea Ranskan ydinpelotteen ympärillä. Yksi konkreettinen esimerkki olisi se, että suomalaiset hävittäjät osallistuisivat Ranskan ydinohjuksia kantavien ilma-alusten suojaamiseen tai saattamiseen harjoitus- ja kriisitilanteissa. Kyse olisi ennen kaikkea poliittisesta viestistä, operatiivisesta yhteensovittamisesta ja pelotteen uskottavuuden vahvistamisesta Euroopassa.
Ranskan avaus osuu muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen
Euroopan turvallisuuspoliittinen ilmapiiri on muuttunut nopeasti sen jälkeen, kun Venäjän laajamittainen hyökkäyssota Ukrainassa rikkoi pysyvästi käsityksen siitä, että sotilaallinen voima olisi Euroopassa vain taustalla oleva uhka. Nato-jäsenyys on muuttanut Suomen asemaa, mutta samalla se on tuonut eteen uusia kysymyksiä: miten Suomi osallistuu liittokunnan pelotteeseen, millaisia tehtäviä se voi ottaa vastaan ja missä kulkevat kansallisen päätöksenteon rajat.
Ranska on Euroopan unionin ainoa ydinasevaltio sen jälkeen, kun Britannia erosi unionista. Nato-kontekstissa Ranskan asema on kuitenkin erityinen, sillä maan ydinpelote on kansallinen eikä samalla tavalla liittokunnan yhteiseen ydinasejärjestelyyn kytkeytyvä kuin Yhdysvaltojen ydinaseet Euroopassa. Ranska on pitkään korostanut, että sen ydinaseet suojaavat maan elintärkeitä etuja. Viime vuosina keskusteluun on kuitenkin noussut yhä selvemmin ajatus siitä, että Ranskan pelote voi vaikuttaa myös laajemmin Euroopan turvallisuuteen.
Suomen kannalta kysymys ei ole pelkästään asejärjestelmistä, vaan siitä, miten maa asemoituu osaksi eurooppalaista puolustusta. Jos Ranska haluaa kutsua muita eurooppalaisia maita keskustelemaan ydinpelotteen roolista, Suomella on syytä arvioida sekä poliittiset hyödyt että riskit. Ydinaseisiin liittyvä yhteistyö on aina herkkää, sillä se koskettaa kansallista lainsäädäntöä, kansainvälisiä sopimuksia, liittolaissuhteita ja kansalaisten turvallisuuskäsityksiä.
Saattotehtävä olisi tavanomainen mutta poliittisesti merkittävä rooli
Kun puhutaan suomalaisista hävittäjistä Ranskan ydinohjushävittäjien saattajina, kyse ei tarkoittaisi sitä, että Suomi ottaisi haltuunsa ydinaseita tai osallistuisi niiden laukaisupäätöksiin. Käytännössä tehtävä muistuttaisi monia nykyaikaisen ilmasodankäynnin tukirooleja: suomalaiset koneet voisivat suojata, valvoa ilmatilaa, havaita uhkia ja varmistaa, että Ranskan koneet voivat suorittaa oman tehtävänsä turvallisesti.
Saattaminen voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hävittäjät lentävät yhdessä ennalta suunnitellulla alueella, seuraavat mahdollisia vastustajan ilma-aluksia tai ohjaavat niitä pois harjoituksen tai operaation läheisyydestä. Mukana voisi olla myös ilmatankkausta, ilmavalvontaa, elektronista sodankäyntiä ja yhteistä tilannekuvaa. Suomen nykyiset F/A-18 Hornet -hävittäjät ja tulevat F-35-koneet ovat osa tätä kokonaisuutta eri tavoin. F-35:n sensorit, tiedonjakokyky ja matalan havaittavuuden ominaisuudet vahvistavat Suomen kykyä toimia vaativissa liittolaisoperaatioissa.
Poliittisesti saattotehtävä olisi kuitenkin paljon tavallista harjoitusta painavampi. Se viestisi, että Suomi on valmis tukemaan eurooppalaista pelotetta myös alueella, jossa ydinaseiden varjo on läsnä. Samalla se osoittaisi Ranskalle, että Suomen Nato-jäsenyys ei rajoitu oman alueen puolustamiseen, vaan maa voi osallistua liittolaisten turvallisuutta vahvistaviin tehtäviin.
Suomen rooli olisi silti tavanomainen sotilaallinen rooli. Ydinasepäätökset säilyisivät Ranskalla, eikä Suomi muuttuisi ydinasevaltioksi. Tämä ero on olennainen, koska suomalaisessa keskustelussa ydinaseet liitetään usein kysymykseen niiden sijoittamisesta tai kuljettamisesta Suomen alueella. Saattotehtävä ei välttämättä edellyttäisi kumpaakaan.
Suomi joutuisi arvioimaan lainsäädäntöä ja poliittista mandaattia
Suomessa ydinaseisiin liittyvät kysymykset ovat perinteisesti olleet hyvin varovaisia. Kansallinen ydinenergialainsäädäntö kieltää ydinräjähteiden maahantuonnin, hallussapidon ja valmistamisen. Nato-jäsenyys ei ole muuttanut tätä peruslähtökohtaa. Suomen alueelle ei ole päätetty sijoittaa ydinaseita, eikä sellainen olisi poliittisesti yksinkertainen ratkaisu.
Jos yhteistyö Ranskan kanssa etenisi konkreettisiin harjoituksiin tai operatiivisiin suunnitelmiin, päätöksentekijöiden olisi määriteltävä tarkasti, mihin Suomi osallistuu ja mihin se ei osallistu. Saattotehtävät, tilannekuvan jakaminen ja yhteinen suunnittelu voivat olla mahdollisia ilman, että Suomi rikkoo omia rajoitteitaan. Silti jokainen askel pitäisi arvioida oikeudellisesti ja poliittisesti.
Keskeinen kysymys olisi myös eduskunnan ja tasavallan presidentin rooli. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa johdetaan Suomessa yhteistoiminnassa, ja sotilaallisesti merkittävät kansainväliset tehtävät edellyttävät poliittista hyväksyntää. Ydinpelotteeseen kytkeytyvä yhteistyö olisi niin merkittävä kokonaisuus, että se vaatisi avointa parlamentaarista käsittelyä, vaikka yksityiskohtaiset operatiiviset suunnitelmat jäisivät salaisiksi.
Lisäksi Suomen olisi pidettävä huolta siitä, ettei yhteistyö aiheuta epäselvyyttä Naton sisäisessä työnjaossa. Ranskan ydinpelote on kansallinen, kun taas Naton ydinpelotteen ytimessä ovat Yhdysvallat sekä liittokunnan ydinasepolitiikkaan osallistuvat maat. Suomi voi tukea molempia poliittisesti, mutta sen on vältettävä tilannetta, jossa kansalaisille tai liittolaisille syntyy ristiriitainen kuva Suomen sitoumuksista.
F-35-hankinta lisää Suomen merkitystä liittolaisoperaatioissa
Suomen tulevat F-35-hävittäjät tekevät keskustelusta aiempaa konkreettisemman. Kone ei ole vain perinteinen torjuntahävittäjä, vaan se toimii lentävänä tiedustelu-, valvonta- ja taistelunjohtojärjestelmänä. Sen kyky kerätä ja jakaa tietoa voi olla arvokas myös sellaisissa tehtävissä, joissa varsinainen päärooli on jollakin toisella liittolaisella.
Ranskan ilmavoimien ydinpelote perustuu ilma-aluksiin, jotka voivat kuljettaa ilmasta laukaistavia ydinohjuksia. Tällaiset tehtävät edellyttävät vahvaa suojausta, monikerroksista suunnittelua ja kykyä toimia vastustajan valvonnan alla. Suomalaiset hävittäjät voisivat teoriassa tukea tällaista kokonaisuutta esimerkiksi pohjoisilla alueilla, Itämeren suunnalla tai harjoitusympäristöissä, joissa testataan liittolaisten yhteistoimintaa.
On kuitenkin tärkeää huomata, että kaikki yhteistyö ei olisi näkyvää eikä dramaattista. Todennäköisimmät ensiaskeleet olisivat yhteiset keskustelut, esikuntasuunnittelu, harjoitusten tarkkailu ja vähitellen syventyvä yhteensopivuus. Hävittäjien saattotehtävät voisivat tulla kyseeseen vasta myöhemmässä vaiheessa, jos poliittinen tahto ja sotilaalliset järjestelyt sen mahdollistavat.
Teknologisesti Suomi olisi kiinnostava kumppani, koska sen ilmavoimat ovat korkeatasoiset ja maantieteellinen sijainti on turvallisuuspoliittisesti merkittävä. Pohjois-Eurooppa, Itämeri ja arktinen alue muodostavat kokonaisuuden, jossa ilmavoimien nopea reagointikyky on keskeinen osa pelotetta. Suomen osallistuminen vahvistaisi kuvaa siitä, että Euroopan pohjoinen ulottuvuus on kiinteä osa liittokunnan puolustusta.
Ydinpelote herättää myös huolta ja vastareaktioita
Ydinaseisiin liittyvä yhteistyö ei ole riskitöntä. Vaikka Suomi ei ottaisi haltuunsa ydinaseita, pelotteeseen kytkeytyminen voisi lisätä Venäjän poliittista painostusta ja propagandaa. Moskova on toistuvasti pyrkinyt esittämään Naton laajentumisen uhkana, vaikka Suomi liittyi liittokuntaan omasta turvallisuustarpeestaan. Ranskan ydinpelotteeseen liittyvä keskustelu antaisi Venäjälle uuden aiheen väittää, että jännitteitä lisätään Suomen suunnalta.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yhteistyö olisi automaattisesti vältettävä. Pelotteen tarkoitus on ehkäistä sotaa tekemällä hyökkäyksen hinta liian suureksi. Jos eurooppalaiset maat katsovat, että Yhdysvaltojen sitoutumiseen liittyy tulevaisuudessa epävarmuuksia, Ranskan rooli voi korostua. Suomen on tällöin pohdittava, haluaako se olla pelkkä sivustakatsoja vai aktiivinen toimija eurooppalaisessa turvallisuusjärjestyksessä.
Kotimaassa keskustelu jakautuisi todennäköisesti useaan näkökulmaan. Osa pitäisi yhteistyötä luonnollisena jatkona Nato-jäsenyydelle ja puolustuksen vahvistamiselle. Osa taas varoittaisi siitä, että ydinaseisiin liittyvät tehtävät voisivat madaltaa Suomen kynnystä joutua osaksi suurvaltojen välistä vastakkainasettelua. Molemmat näkökulmat ovat turvallisuuspoliittisesti merkittäviä, ja siksi päätöksiä ei voida tehdä pelkkien mielikuvien varassa.
Kyse olisi ennen kaikkea viestistä Euroopan puolustustahdosta
Ranskan ehdotuksen merkitys Suomelle riippuu siitä, jääkö keskustelu poliittiseksi puheeksi vai kehittyykö siitä käytännön yhteistyötä. Ensimmäisessä vaiheessa kyse voi olla siitä, että Suomi osallistuu keskusteluihin eurooppalaisen pelotteen periaatteista. Seuraavaksi voidaan puhua harjoituksista, yhteisestä suunnittelusta ja liittolaisten välisestä tiedonvaihdosta. Vasta tämän jälkeen tulisivat mahdolliset operatiiviset tukitehtävät, kuten hävittäjien saattaminen.
Suomen kannalta tärkeintä olisi pitää kiinni kolmesta periaatteesta. Ensinnäkin kansallisen päätöksenteon täytyy säilyä selkeänä. Toiseksi yhteistyön on oltava yhteensopivaa Suomen lakien ja kansainvälisten velvoitteiden kanssa. Kolmanneksi kansalaisille on kerrottava riittävän avoimesti, mistä on kyse ja mistä ei ole kyse.
Jos suomalaiset hävittäjät joskus lentäisivät Ranskan ydinpelotteeseen kytkeytyvän tehtävän tukena, kyse olisi ennen kaikkea liittolaismaan tavanomaisesta sotilaallisesta tuesta. Se ei tekisi Suomesta ydinasevaltiota, mutta se sitoisi Suomen näkyvämmin eurooppalaiseen pelotepolitiikkaan. Siksi keskustelu on jo itsessään merkittävä: se kertoo, että Suomen turvallisuuspolitiikka on siirtynyt aikaan, jossa oman alueen puolustus, Nato-jäsenyys ja Euroopan strateginen vastuu kietoutuvat yhä tiiviimmin yhteen.
Ladataan kommentteja...