Arvio: Paul McCartney, 83, on parantumaton nostalgikko – joka rakastaa musiikkia ja elämää

Paul McCartney on 83-vuotiaana yhä poikkeuksellinen hahmo populaarimusiikissa: artisti, jonka historia on niin painava, että se voisi helposti peittää alleen kaiken uuden. Tuore henkilökohtainen levy kuitenkin muistuttaa, ettei McCartneyn suhde musiikkiin perustu pelkkään maineeseen tai menneiden vuosikymmenten saavutuksiin. Se rakentuu sitkeästä halusta kirjoittaa, soittaa, muistella ja jatkaa eteenpäin. Levyssä kuuluu nostalgikko, mutta ei menneisyyteen pysähtynyt ihminen. Ennemmin esiin nousee tekijä, joka tunnistaa elämän rajallisuuden ja suhtautuu siihen rauhallisesti, paikoin jopa leikkisästi.

Pitkän uran paino kuuluu jokaisessa sävyssä

Paul McCartneyn kohdalla jokainen uusi julkaisu asettuu väistämättä valtavan elämäntyön jatkoksi. Häntä kuunnellaan aina myös menneisyyden kautta, sillä hänen laulunkirjoittajan kädenjälkensä on vaikuttanut useisiin sukupolviin. Tämä tekee arvioinnista poikkeuksellisen: uusi levy ei ole vain kokoelma kappaleita, vaan keskustelu pitkän uran, julkisen muistin ja yksityisen elämän välillä.

McCartneyn vahvuus on ollut kyky tehdä suurista tunteista helposti lähestyttäviä. Hänen musiikissaan arjen yksityiskohdat, perheen läsnäolo, kaipaus, rakkaus ja ajan kuluminen ovat usein saaneet melodisen muodon, joka tuntuu yksinkertaiselta mutta kestää toistoa. Henkilökohtaisella levyllä tämä piirre korostuu. Kappaleet eivät pyri järisyttämään kuulijaa ulkoisella mahtipontisuudella, vaan ne rakentuvat usein muistojen, pienten havaintojen ja tunnistettavien tunnetilojen varaan.

83-vuotiaan artistin äänessä ja ilmaisussa on luonnollisesti ajan jälkiä. Ne eivät kuitenkaan vähennä materiaalin painoa, vaan pikemminkin lisäävät sitä. Kun pitkän elämän elänyt muusikko laulaa menetyksestä, kiitollisuudesta tai nuoruuden kaiusta, sanat eivät jää tyylikeinoksi. Niihin kiinnittyy kokemus, jota ei voi teeskennellä. Juuri tämä tekee levystä poikkeuksellisen henkilökohtaisen: se ei yritä peittää ikää, vaan antaa sen kuulua osana kokonaisuutta.

Nostalgia ei ole pakoa vaan tapa jäsentää elämää

McCartney on usein liitetty nostalgiaan, eikä syyttä. Hänen tuotannossaan on toistuvasti palattu lapsuuden, nuoruuden, perheen ja kadonneiden paikkojen teemoihin. Tässä mielessä uusi levy jatkaa tuttua linjaa. Ratkaisevaa on kuitenkin se, millaisena nostalgia esitetään. Se ei näyttäydy pelkkänä menneisyyden ihannointina tai haluna palata aikaan, jota ei enää ole. Se on pikemminkin tapa järjestää elämänkokemusta ja ymmärtää nykyhetkeä.

Parantumaton nostalgikko voi kuulostaa moitteelta, mutta McCartneyn kohdalla se on myös kuvaus taiteellisesta voimavarasta. Muistaminen on hänelle luova teko. Kun vanhat sävyt, melodiat ja tunnelmat palaavat, ne eivät välttämättä sulje ovea uudelta. Ne voivat avata reitin siihen, miksi musiikki on hänelle edelleen tärkeää.

Tällaisessa materiaalissa menneisyys ja nykyisyys limittyvät. Kuulija voi aistia viittauksia aikaisempiin kausiin, mutta levy ei jää pelkäksi omien saavutusten kierrättämiseksi. Sen ytimessä on ajatus jatkuvuudesta: ihminen muuttuu, ääni muuttuu, maailma muuttuu, mutta tarve laulaa pysyy. Tässä on levyn lämmin perusvire. Se ei kiistä haikeutta, mutta se ei myöskään anna haikeudelle viimeistä sanaa.

Nostalgia voi olla populaarimusiikissa myös riski. Liiallisena se muuttuu turvalliseksi kuvastoksi, joka tarjoaa kuulijalle vain sen, minkä tämä jo tuntee. McCartneyn tapauksessa ratkaisevaa on rakkaus itse musiikkiin. Kun kappaleissa kuuluu aito ilo melodioista, soinnuista ja rytmistä, muistelu saa hengittävän muodon. Levy ei tunnu museoesineeltä, vaan työltä, jonka tekijä on edelleen kiinnostunut siitä, mitä seuraava säe tai kertosäe voi paljastaa.

Henkilökohtaisuus rakentuu pienistä eleistä

Poikkeuksellisen henkilökohtainen levy ei välttämättä tarkoita tunnustuksellista tai dramaattista kokonaisuutta. Se voi olla myös hiljaisempi ja epäsuorempi. McCartneyn kohdalla henkilökohtaisuus syntyy usein sävyistä: siitä, miten katse viipyy menneessä, miten laulun puhuja suhtautuu läheisiin ihmisiin tai miten elämän rajallisuus asettuu osaksi melodista maisemaa.

Pitkän uran tehneellä artistilla on mahdollisuus valita suuri julkinen asento. Hän voisi rakentaa levynsä oman legendansa ympärille ja korostaa asemaansa. Kiinnostavampaa on, jos henkilökohtaisuus näkyy juuri päinvastaisena liikkeenä: haluna pienentää mittakaavaa. Kun kappaleet katsovat elämää läheltä, ne voivat tuntua kuulijasta inhimillisemmiltä kuin suuret julistukset.

McCartneyn musiikissa arkisuus ja laaja tunneskaala ovat aina kulkeneet rinnakkain. Hän on osannut tehdä tavallisista hetkistä lauluja, jotka eivät menetä arvoaan, vaikka ne eivät tavoittele suurta draamaa. Uudella levyllä tämä perinne on tärkeä. Henkilökohtaisuus ei perustu vain siihen, mitä kerrotaan, vaan siihen, millainen luottamus kuulijan ja tekijän välille syntyy.

Ikääntyvän artistin omakohtainen levy voi helposti saada jäähyväisten sävyn, vaikka tarkoitus ei olisi sellainen. McCartneyn tapauksessa tällainen tulkinta on ymmärrettävä, koska hänen uransa pituus ja kulttuurinen merkityksensä ovat niin poikkeuksellisia. Silti kokonaisuudessa ei tarvitse kuulla lopullisuutta. Pikemminkin siinä voi kuulla ihmisen, joka katsoo taakseen siksi, että hänellä on yhä halu tehdä jotain nykyhetkessä.

Rakkaus musiikkiin kantaa yli iän

Yksi McCartneyn uran pysyvistä piirteistä on ollut tekemisen ilo. Se on kuulunut kevyissä popkappaleissa, kunnianhimoisemmissa sävellyksissä, akustisissa luonnoksissa ja suurissa konserttiesityksissä. Uudella levyllä tämä ilo ei välttämättä tarkoita nuorekasta vauhtia tai näyttävää uudistumista. Se voi olla hiljaisempaa: kiinnostusta ääneen, sovitukseen, kappaleen muotoon ja siihen, miten tuttu tunne saadaan kuulostamaan juuri nyt merkitykselliseltä.

83 vuoden iässä uuden levyn tekeminen on jo itsessään vahva viesti. Se kertoo, että musiikki ei ole McCartneylle vain menneisyyden ammatti tai julkinen rooli, vaan elämänmuoto. Monille kuulijoille juuri tämä on koskettavaa. Artistin ei tarvitse todistaa paikkaansa historiassa, mutta hän palaa silti työn ääreen. Se antaa kappaleille erityisen painon.

Populaarimusiikki on usein sidottu nuoruuteen, muutokseen ja ajan hermolla olemiseen. McCartney muistuttaa toisesta näkökulmasta: musiikki voi olla myös vanhuuden, muistin ja jatkuvuuden taidetta. Ikä ei sulje pois uteliaisuutta. Se voi päinvastoin kirkastaa olennaisen. Kun kaikki ylimääräinen riisutaan pois, jäljelle jää kysymys siitä, onko kappaleella sydän. McCartneyn parhaissa hetkissä vastaus on yhä myöntävä.

Tässä mielessä levy ei kilpaile nuoremman populaarimusiikin kanssa samoilla ehdoilla. Sen merkitys syntyy muualta. Se tarjoaa kuulijalle mahdollisuuden kohdata artisti, joka on elänyt läpi valtavan määrän musiikillisia aikakausia ja palaa silti perusasioiden äärelle. Laulu, melodia ja tunne riittävät, kun ne on tehty vilpittömästi.

Elämänmyönteinen haikeus tekee kokonaisuudesta vetoavan

Levyn kiinnostavin jännite syntyy haikeuden ja elämänmyönteisyyden välille. McCartney ei ole artisti, jonka kohdalla nostalgia olisi pelkkää surua. Hänen musiikissaan kaihoon sekoittuu usein valoisuutta, joskus huumoria ja usein vilpitöntä hellyyttä. Tämä tekee kokonaisuudesta helposti lähestyttävän myös silloin, kun aiheena on ajan kuluminen.

Elämän rakastaminen ei tarkoita vaikeiden asioiden sivuuttamista. Se voi tarkoittaa kykyä nähdä arvo hetkissä, jotka ovat jo menneet, ja ihmisissä, jotka ovat olleet tärkeitä. Se voi myös tarkoittaa halua jatkaa, vaikka menneisyys olisi raskas ja muistot monikerroksisia. McCartney on tässä mielessä kiinnostava hahmo: hänen julkiseen elämäänsä liittyy valtava määrä yhteistä kulttuurista muistia, mutta hänen parhaat laulunsa onnistuvat palauttamaan huomion yksityiseen tunteeseen.

Kuulija ei tarvitse täydellistä taustatietoa ymmärtääkseen levyn perusvireen. Riittää, että tunnistaa ihmisen, joka katsoo omaa elämäänsä lempeästi ja hieman ihmetellen. Tällainen sävy sopii artistille, jonka musiikki on vuosikymmenten ajan ollut monille osa henkilökohtaista muistia. Kun McCartney muistelee, myös kuulija tulee helposti muistelleeksi.

Arviona kokonaisuus piirtyy ennen kaikkea lämpimänä ja inhimillisenä teoksena. Se ei välttämättä pyri määrittelemään hänen uraansa uudelleen, eikä sen tarvitsekaan. Sen voima on siinä, että se lisää pitkään kertomukseen yhden rauhallisen, henkilökohtaisen luvun. McCartney näyttäytyy edelleen tekijänä, joka rakastaa musiikkia ja elämää niin paljon, ettei suostu muuttumaan pelkäksi omaksi muistomerkikseen.

Vanha mestari ei sulje ovea nykyhetkeltä

Paul McCartneyn uusi levy kertoo nostalgikosta, mutta se ei ole vain nostalgian levy. Se kertoo ihmisestä, joka ymmärtää menneisyyden vetovoiman ja hyväksyy sen osaksi itseään. Samalla se osoittaa, että menneisyyden kanssa voi elää luovasti. Kun muistot muuttuvat kappaleiksi, ne eivät jää pysähtyneiksi kuviksi, vaan saavat liikkeen ja äänen.

83-vuotiaana McCartney ei tarvitse suuria eleitä todistaakseen merkitystään. Hänen asemansa on jo vakiintunut. Siksi henkilökohtaisen levyn tärkein ansio on sen suoruus ja rauha. Se ei yritä olla muuta kuin mitä se on: kokeneen lauluntekijän katsaus tunteisiin, muistoihin ja musiikin pysyvään voimaan.

Lopputulos on muistutus siitä, että populaarimusiikin historiassa kaikkein kestävintä ei aina ole uudistumisen pakko, vaan kyky säilyttää yhteys kuulijaan. McCartney tekee sen omalla tavallaan: melodian, muistojen ja elämänmyönteisen haikeuden kautta. Parantumaton nostalgikko on tässä tapauksessa myös parantumaton musiikin ystävä. Juuri siksi hänen uusin henkilökohtainen levynsä tuntuu merkitykselliseltä osalta pitkää tarinaa, joka ei vieläkään ole pelkkää mennyttä aikaa.